Joutilaisuuden hyve

Henrin ja Nikin ensimmäinen nuortenilta 20.lokakuuta pyörähti mukavasti käyntiin perinteiseen Vintin tapaan. Jokaista pyydettiin kertomaan nimensä ja milloin hän on viimeksi kunnolla rentoutunut. Syysloma oli vielä tuoreessa muistissa ja monen ajatus palasi sinne. Jollekin rentoutumisen paikka on kotona, jollekin ilmapatja, joku sanoi, että mökillä voi ihan oikeasti kunnolla rentoutua.

Kierroksen jälkeen otimme parit ja kokeilimme käytännössä auttaisiko niskahieronta rentoutumaan. Ja sitten toisinpäin. Jotenkin on kauhean mukavaa olla "hoidettavana", toisaalta aika mukavaa on myös auttaa toista, jos vaikka päätä särkee. Tai muuten vain tuottaa hyvää, rentoa ja mukavaa oloa toiselle.

Rennon olon saatuamme kävelimme löysästi ja hitaasti ja laiskasti ympäri huonetta sen mukaan kuin illan isännät antoivat kulkuohjeita. Tuntui jännän erilaiselta etsimällä etsiä ja yrittää kävelyssä ilmentää niitä tunnetiloja, joita tehtäväksi annettiin. Lopuksi kaikki raahustivat omille paikoilleen sohville tai niiden tuntumaan ja rauhoittuivat vielä keskuistelemaan ja kuuntelemaan myös sitä mitä Raamatussa sanotaan lepopäivän pyhittämisestä.

Hetu kertasi jo kauan sitten kuulemansa ajatuksen, että itseasiassa luomiskertomuksen mukaan ihmisen ensimmäinen päivä oli lepopäivä. Ihminen luotiin viimeisenä ja sitten koko urakan jälkeen Luoja pyhitti lepopäivän. Voisiko se tarkoittaa, että lähtisimmekin siitä, että ensin kerätään voimia ja sitten ryhdytään voimia vaativaan koitokseen. Levon säännöllisyys ja toistuvuus on myös yksi näkökulma, koitoksen ja puurtamisen jälkeen on lupa ja kehoituskin levätä. Ei kukaan jaksa koko ajan tehdä vaan tarvitaan joutilaisuuden hetkiä. Raamatussakin käytetään sanaa olla monta monta kertaa enemmän kuin sanaa tehdä.

Mikä auttaa sinua rentoutumaan arjen kiireiden keskellä?

Samassa veneessä?

Pakistanin tulvat katosivat uutisista, mutta eivät paikallisten elämästä. Päivän uutisotsikoissa Chilen kaivosmiehiä pelastetaan ja muitakin yritetään pelastaa. Ja sitten otsikot valtaa tämä: saako ihmiset rakastaa toisiaan, vai pitääkö heitä lyödä raamatulla päähän... Suututtaa, raivostuttaa. Ihan kuin maailmassa ja kristittyjen kesken ei olisi isompia asioita keskusteltavaksi ja ratkaistaviksi kuin tämä päivän polttava puheenaihe, kirkon homokeskustelu - voi itku, etten paremmin sano. Tulee kovin voimaton olo.

Kirkon yksi suuri rikkaus, mutta jostain näkökulmasta myös puute on se, ettei luterilaisessa kirkossa ole, eikä voikaan olla, mitään yhtä kirkon ääntä. Ei ole mitään yhtä auktoriteettia sanomassa mikä on oikein ja mikä väärin. Piispat ovat eri mieltä, ihmiset ovat eri mieltä. Raamatustakin löytyy monenlaisia painotuksia. Yhdessä saamme etsiä elämän hyvää ja Jumalan kasvoja toistemme katsomuksia ja kokemuksia kunnioittaen. Rikkautta tämä on siksi, että kirkossamme (=Vintillä) saa olla tilaa erilaisille katsannoille ja painotuksille ja silti saa uskoa ja elää kristittynä, kuulua yhteisöön ja olla osallinen. Saa olla hyväksytty ihmisenä, sellaisena kuin on. Juuri tästä erimielisyyksien ristiriidasta nousee jotakin pyhää. Olemme Jumalan edessä ja saamme keskustella ja olla eri mieltä, elää Hänen varassaan.

Ystäväni oli käymässä Serbiassa ja siellä vanhassa ortodoksiluostarissa hän sanoi kokeneensa jotakin syvällä tavalla pyhää. Sen, että sai levätä uskossa, eikä tarvinnut "selittää". Vaikka hän ei juurikaan ymmärtänyt kieltä eikä ympärillä kuuluvia sanoja, hän saattoi silti olla osallinen ja kokea pyhän läsnäolon. Vintin iltahartaudessa voi joku kokea samaa lepoa ja pyhän häivähdyksiä. Elämässä on paljon mysteereitä ja paradokseja, asioita, joita ei noin vain voi selittää. Usko on yksi niistä. Meillä on monista asioista mielipiteitä ja näkemyksiä ja joskus saatamme erehtyä pitämään niitä totuuksina. Silloin kuitenkin dialogin mahdollisuus katoaa. Dialogi tarkoittaa sitä, että voisimme avoimesti puhua toisillemme ja kuunnella toisiamme, vaikka emme tiedä varmasti mitä uutta vuorovaikutuksessa syntyy. Jos kuuntelemme aidosti joudumme siis myös avautumaan sille mahdollisuudelle, että muutumme itse.

Usko on mysteeri ja pyhän kokemus kuuluu asioihin, jotka pakevat selittämistä. Tuntuu välillä hiukan tyhmältä yrittääkään selittää uskon juttuja tyhjentäväksi tuhat vuotta vanhoilla lauseilla. Yhtä vaikeaa, ellei mahdotonta, niitä on yrittää kuvata tavallisella arkikielellä. Tämä ei tarkoita, sitä etteikö Raamattu olisi pyhä ja puhuisi meille nimenomaan tässä ajassa. Raamatun lukeminen on kuitenkin aina tulkintaa. Lukija on kiinni omassa ajassaan, omissa kokemuksiaan, joiden läpi hän tulee katsoneeksi kaikkea kuulemaansa ja lukemaansa.

Unelmien seurakunta

Tervetuloa virtuaaliselle Vintille!  Nuorten Vintillä on nyt myös oma blogi! Tänne saa sekä kirjoittaa että kommentoida. Täältä löytyy jatkossa pohdintoja nuortenilloista ja tapahtumista, Jumalasta, uskosta ja nuorena kristittynä elämisestä ym. Usko on elämää!

Ef. 2: 19-22

"Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen."

On sanottu, että hyvä perhe on vähän niin kuin vanha sohva. Se voi olla kulunut ja nuhjaantunutkin, sillä tärkein ominaisuus ei ole sen kauneus. Parasta ja tärkeintä on mukavuus ja se, että siinä on perheenjäsenille oma paikkansa.

Taannoin luin jostakin Ikean katalogien historiaa. Siitä miten ne ovat olleet jo vuosikymmenet ajan kuva ja kertoneet muutoksesta kodeissa ja yhteiskunnassa. Jossain vaiheessa television yleistyminen vaikutti kotien sisutukseen varsin radikaalilla tavalla. Koko olohuone sisutettiin television katselua silmälläpitäen ja huonekalut ryhmiteltiin sen mukaiseen asetelmaan että perhe saattoi tätä uutta yhdessäolon tapaa mukavasti harrastaa. Sohva ja mukavat nojatuolit olivat tässä keskeisellä sijalla

Sohvalla on muitakin ulottuvuuksia. Seitsemänkymmentäluvulla yleistyivät vuodesohvat, joiden nelikulmaisten tyynyjen avattavat päälliset olivat jonkinlaista vakosamettia ja istuimen alla laatikko, jossa vuodevaatteita säilytettiin. Tällaisella sohvalla yövyin aina mummolassa. Tyynyistä oli myös kiva rakentaa vaikkapa erilaisia majoja.

Kun tulin nykyiseen työpaikkaani hankimme nuortentilaan kaksi värikästä sohvaa, myöhemmin sohvia tuli vielä yksi lisää. Nämä sohvat ovat siellä edelleen. Ne eivät kymmenen vuoden jälkeen enää hohda uutuuttaan, sillä niillä ovat istuneet, löhönneet, levänneet, jutelleet kevyitä ja syvällisiä lukuisat nuoret. Ja se näkyy. Sohvat ovat kuluneet, tyynyjen kangas on paikoin repeillyt ja nuhjaantunut, mutta ehkä se onkin niiden paras puoli.

Nämä sohvat ovat muodostuneet jonkinlaiseksi symboliksi unelmien seurakunnasta. Vintin sohvat ovat paikka, jossa voi olla oma itsensä, hyväksytty sellaisena kuin on. Niihin on kulumisen myötä ikäänkuin tarttunut hyvää oloa, laulua ja yhdessäoloa. Niille voi tulla innostuneena ja kiitollisena, mutta myös väsyneenä ja murheellisena. Ne ovat paikka, johon voi aina palata. Vaikka lähtisi joskus ovet paukkuen, niin aina on lupa tulla takaisin ja aloittaa alusta.

Millainen on sinun unelmiesi seurakunta?